Kurssipäivä alkoi kauniissa pakkassäässä, mikä oli iloinen yllätys, kun säätiedotus oli luvannut sadetta. Taitojen mukaan meidät jaettiin viiteen ryhmään ja koska olin kertonut valjastaneeni ja ajaneeni aikaisemminkin, joskin kauan aikaa sitten, niin aloitin niittoryhmässä. Valjastimme hevosemme ja suuntasimme lähipellolle kokeilemaan kuinka kaurapeltoa niitettiin. Jokainen pääsi vuorollaan ajamaan ja kokeilemaan työtä käytännössä. Ensin hiukan hirvitti, mitenhän sitä selviää kun edellisestä ohjastamisesta oli tosiaan kulunut jo hyvä tovi, mutta onneksi heppa oli kiltti ja kokenut, joten ei haitannut, että ohjastaja vasta harjoitteli työtä ja toki opettaja kulki koko ajan vierellä auttamassa tiukoissa tilanteissa. Itse niittokoneen käyttö oli yllättävän helppoa. Piti katsoa, että hevonen kävelee heinikon reunassa ja polkea terä ylös käännyttäessä. Toinen peltokone, jota tällä pisteellä pääsimme kokeilemaan oli haravakone, jolla niitetyt heinät kasattiin yhteen. Se oli ehkä vieläkin helpompi kone käyttää, mutta henkilökohtaisesti haastetta tuotti polkimen ajoitus ja tuntui, että sotkin kasoja enemmän, mitä kasasin.
Toinen työpiste meidän ryhmälle oli kyntäminen. Se olikin jo paljon haastavampaa. Harjoitellessamme meitä oli yksi ohjastamassa hevosta, yksi ohjasi kyntöauraa ja yksi talutti hevosta. Ja varmuuden vuoksi oli myös yksi seisomassa pellon puolessavälissä stopparina, jos vauhti kiihtyi hurjaksi, niin pysähtyi ainakin stopparin kohdalla. Aikamoiseksi säheltämiseksihän se meni ja kyntöuria ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa suoriksi, mutta kyllä se maa kuitenkin jotenkin kääntyi. Tosin opettajat miettivät, että taitavat joutua tekemään työn vielä keväällä uudestaan. Ja lopuksi näimme myös miten kyntäminen tapahtuu yksin ammattilaiselta ja tosiaan se näytti onnistuvan. Tässä meille jäi kyllä vielä paljon harjoiteltavaa ja tulin siihen tulokseen, että jos minulla joskus on maatilkku, jota hevosella hoidan, niin traktorin hommaan ainakin kyntöä varten.
Kolmannella työpisteellä saimme harjoitella valjastusta. Ihmeen helpoltahan se näyttikin katsoessa, mutta kun itse sai kaikki remmit käteen, niin oli kyllä iloinen, että vierellä oli opettaja, jolta pystyi apua kysymään. Itse sain kehuja länkien kiristämisessä. Olin kuulemma ensimmäinen, joka sai remmin itse tarpeeksi tiukalle, jippii!
Herkullisen kasvissosekeitto aterian jälkeen oli maha niin täynnä, että töihin orientoituminen vei hetken. Meidän seuraava työpiste oli äestys. Eli kun pelto on kynnetty syksyllä, se tasoitetaan keväällä ennen kylvöä. Tämä työvaihe oli suht helppo ainakin kun me harjoiteltiin tasaisella alustalla eikä suoraan kynnöspellolla. Kävelimme hevosen perässä ja ohjastimme haluttuun suuntaan.
Lopuksi pääsimme vielä kärryajelulle nuorella hepalla, jonka yksi kurssilainen oli tuonut paikalle. Itseäni hämmästytti suuresti, kuinka kolmivuotias, jolle eka kertaa valjastettiin länkivaljaat, toimi kuin vanha tekijä kärryjen edessä. Toki hevosella oli aiemmin ajettu, mutta kaikki aiemmat tapaamani kolmivuotiaat ovat olleet paljon heikkohermoisempia. Nostan hattua kouluttajille!

Kaiken kaikkiaan kurssi oli hyvin onnistunut. Sai hyvän käsityksen hevosen käytöstä peltotöissä, joka oli ainakin minusta yllättävän vaivatonta kun oli hyvät hevoset ja opettajat. Jäi elämään kipinä, että jonakin päivänä, jos minulla on oma hevonen, niin ainakin hevosen omat ruuat voisi tehdä yhdessä hevosen kanssa. Aluksi täytyy kyllä varmistua, että ruuat saa jostain muualtakin, jos kynnöt menevät mutkiksi ja niitetyt heinät tallautuu, mutta harjoitteluhan tekee mestarin, eikös vain?

Osittain metsätiet olivat hieman pehmeitä, mutta eipä tuo juuri ratsujamme hidastanut. En halua vähätellä issikoita millään tavalla, mutta en ollut ainoa joka hihitteli katketakseen, kun tiukan kurvin jälkeen edessä nousi ensimmäinen perinteinen laukkamäki ja ratsumme sinkosivat kuin ammuttuina mäkeä ylös. Tuntemattomilla isohevosilla moinen sinkoaminen olisi voinut ehkä vähän hirvittääkin, mutta issikoilla se oli yksinomaan hauskaa ja suloista!  Äh, pyydän nyt anteeksi kaikilta  islanninhevosilta, loppukirjoituksessa en aio enää kutsua teitä söpöiksi, ihanan karvaisiksi palleroiksi…
Maasto oli vaihtelevaa, sammalen peittämiä metsäteitä, sänkipeltoa ja hiekkateitä. Matkalla nähtiin metsään haudattuja jokamiesluokan autonromuja varmaankin kolmen vuosikymmenen takaa, naavaa kuusessa, peuroja, ihmeellisiä jäätyneitä lammikoita.. Ihmisiä tai hengissä olevia autoja tai mitään muutakaan elonmerkkiä emme nähneet, talot olivat pimeinä ja pihat hiljaisia kuin katastrofielokuvan lavasteissa.
Hestbakkin maastoreitti oli täydellinen, hevoset ihan supermukavia ja kaikki muutenkin hyvin, joten tänne(kin) olisi mukava vielä palata! Kiitos matkaseurasta matkaseuralleni.