Osittain metsätiet olivat hieman pehmeitä, mutta eipä tuo juuri ratsujamme hidastanut. En halua vähätellä issikoita millään tavalla, mutta en ollut ainoa joka hihitteli katketakseen, kun tiukan kurvin jälkeen edessä nousi ensimmäinen perinteinen laukkamäki ja ratsumme sinkosivat kuin ammuttuina mäkeä ylös. Tuntemattomilla isohevosilla moinen sinkoaminen olisi voinut ehkä vähän hirvittääkin, mutta issikoilla se oli yksinomaan hauskaa ja suloista!  Äh, pyydän nyt anteeksi kaikilta  islanninhevosilta, loppukirjoituksessa en aio enää kutsua teitä söpöiksi, ihanan karvaisiksi palleroiksi…
Maasto oli vaihtelevaa, sammalen peittämiä metsäteitä, sänkipeltoa ja hiekkateitä. Matkalla nähtiin metsään haudattuja jokamiesluokan autonromuja varmaankin kolmen vuosikymmenen takaa, naavaa kuusessa, peuroja, ihmeellisiä jäätyneitä lammikoita.. Ihmisiä tai hengissä olevia autoja tai mitään muutakaan elonmerkkiä emme nähneet, talot olivat pimeinä ja pihat hiljaisia kuin katastrofielokuvan lavasteissa.
Hestbakkin maastoreitti oli täydellinen, hevoset ihan supermukavia ja kaikki muutenkin hyvin, joten tänne(kin) olisi mukava vielä palata! Kiitos matkaseurasta matkaseuralleni.

Troijan pikkujouluja vietettiin vuonna 2009 ratsailla kolmellakin eri tallilla. Etukäteen tiesin Vihdin Ratsutallista vain sen, että siellä pitäisi olla kaikkien aikojen kilteimmät hevoset. Joulutunnelma oli vielä aika kaukana harmaana marraskuisena aamuna, mutta sikäli sää suosi meitä, että sade alkoi vasta kun lähdimme ajelemaan takaisin kotiin.
Hevoset jaettiin aika sattumanvaraisesti ja itselleni sattui osumaan Pipsa, pieni puoliverinen tamma. Mukana olivat myös Hessu, Virnes, Feeria, Ville ja joku kuudeskin vielä.
Uudella tallilla vieraillessa sitä yleensä vähän jännittää millaisia hevoset mahtavat olla. Maastoon lähtiessä erityisesti hevosten käyttäytyminen jännittää – onko odotettavissa jonon ohi rynnimistä, ratsastajan maastouttavia pukkeja, edellä olevan kipakoita potkuja kohti oman ratsun turpaa, puoli reissua pidättäen raviväistössä, puihin kiinni jääneitä raajoja… Tiedättehän, näitä jokaisen ratsastajan kohdalle väistämättä ainakin joskus sattuvia mahan tai ainakin pinnan kireälle saavia, vähemmän hallinnassa olevia reissuja.
Otimme ensimmäiset ravit heti tallin jäätyä selän taa ja ensi askeleilla tunsin, että tästä maastoreissusta tulisi juuri sellainen kuin toivoinkin: rentoja laukkoja, rauhallista maiseman ihailua, metsän tuoksua… Pipsa oli rennon, reippaan, herkän ja luotettavan oloinen tamma, täydellinen maastokaveri.
No  pianhan se selvisi, että hevosen sijaan sainkin jännittää itse maastoa, kirjamellisesti maastoa. Marraskuu ja sateinen viikko takana. Metsä tulvi ja kalliot olivat liukkaita. Ratsumme kuitenkin veivät meidät turvallisesti ja vakaasti läpi ihan kaikesta: polven syvyisistä vesilammikoista, lähes polven syvyisistä mutalammikoista, jyrkistä ja kivisistä mäistä alas ja ylös. Yli, ali ja ohi niin pysty- kuin vaakasuorienkin puidenrunkojen uhraamatta yhtäkään ratsastajan raajaa. Mikään ei tuntunut hätkäyttävän ratsujamme. Metsäosuuksien väliin jäävillä hiekkateillä ravattiin ja laukattiin. Pidätin välillä ratsuani hieman saadakseni edellä kulkeviin hidastelijoihin välimatkaa ja kiihdyttelin sitten välimatkan kiinni ja Pipsa oli juonessa mukana oikein halukkaasti.
Kaikki ratsastajat kuuluivat olevan reissuun tyytyväisiä. Maastot eivät nyt tähän aikaan vuodesta olleet parhaassa kunnossa, mutta se oli toki etukäteen arvattavissakin. Hevosten rauhallisuus ja asiallinen käytös olivat ihan omaa luokkaansa. Taidamme tulla joskus toistekin tänne!