Troija kokoontui kesän ja syksyn aikana kahdesti Espooseen islanninhevostalli Fagerängiin maastoilemaan. Ensimmäisenä vuorossa oli alkukesän maasto kesäkuun alussa. Maastoon osallistui neljä Troijan jäsentä. Kokoonnuimme tallille puoli tuntia ennen ratsastuksen alkua. Tallilla meidät vastaanotti meidän tuleva oppaamme, joka kyseli ratsastajien taidoista ja hevostoiveista. Hevosten jaon jälkeen haimme hevosia tarhasta ja aloimme harjaamaan karvaisia maastokavereitamme. Sain hevosekseni pienen ja mustan Mánan, joka oli hoitaessa ihanan lempeä ja ystävällinen. Maaston vetäjä kuitenkin kertoi, että Mánalla saattaa maastossa olla ajoittain oma tahto ja kujeilla poneille tyypillisesti, yrittäen kuskata ratsastajan kotiin millä hinnalla hyvänsä. Yksi ratsastaja saapui paikalle muita myöhemmin, joten autoimme laittamaan hänenkin hevosen kuntoon. Mánan pehmeiden askeleiden vuoksi minulle tarjottiin suoraan tavallisen satulan sijaan ratsastushuopaa ja -vyötä, jotka ovat satulaa mukavampi tapa istua hevosen selässä maastossa. Otin varusteet vastaan ilomielin, sillä teinistä asti olen rakastanut ratsastusvöitä. Hepat hoidettuamme nousimme ratsaille ja suuntasimme kohti maastoa. Olimme varanneet reippaan maaston sillä kaikki mukana olleet olivat kokeneita ratsastajia, mutta kesähelteiden kuivaamat tiet eivät meitä innostaneet ja päädyimme testaamaan issikoita niiden vahvimmalla alalla: metsässä rämpien. Puolentoista tunnin aikana kerkesimme aina Ämmässuon kaatopaikan rajoille asti, ja matka taittui niin upean metsän keskellä, pellon laidalla kuin metsäteillä. Pääsimme tölttäämään ja laukkaamaan useasti. Mánan askellajit olivat yhtä pehmeät kuin oli luvattu, ja Mána myös tölttäsi helposti. Olimme kaikki maaston jälkeen innoissamme kauniista maisemista ja islanninhevosista ja kiittelimme hevosiamme ratsastuksen päätteeksi. Osan ratsut jatkoivat seuraavaan maastoon, loput hoidettiin ja ruokittiin tallissa ja lopulta päästettiin takaisin nauttimaan laidunelämästä.
Koska olimme tykänneet kesän maastosta, päätimme varata uuden maaston alkusyksylle, tällä kertaa kohteenamme vauhtihirmujen sijaan rauhallisemmasta maastoilusta pitävät sekä aloittelijat. Kaikki Fagerängin hevoset eivät ole aloittelijoille sopivia sillä islanninhevosista löytyy energiaa, mutta suurin osa on turvallisia ratsuja kaiken tasoisilla ratsastajilla. Lopulta maastoon lähti neljä kokeneempaa ratsastajaa sekä kaksi ratsastajaa, joilla kokemusta oli yhden kerran tai ei ollenkaan. Kun olimme kaikki saapuneet tallille, jaoimme hevoset. Näin tallissa tutut mustat korvat ja hihkaisin maaston vetäjälle heti toivovani ratsuksi samaa, hyväksi todettua maastomopoa. Mitäs sitä suotta vaihtamaan hyvää hevosta toiseen Saimme kaikki meille sopivat hevoset ja suuntasimme kohti karsinoita. Mukana olevat aloittelijat saivat apua vetäjältä sekä meiltä maastoilijoilta, ja jo nyt molemmat ratsastajat puhkuivat intoa päästä kokeilemaan näitä ihania eläimiä. Hyppäsimme ratsujen selkään ja lähdimme kävelemään kohti metsää. Alkumatkan ratsastimme teitä pitkin, mutta pian käännyimme metsään ja lähdimme kulkemaan pitkin polkuja. Edes matkalla ollut pieni tihkusade ei meitä haitannut. Tässä välissä olimme jo päässeet kokemaan ensimmäisen pidemmän ravipätkän. Metsän jälkeen saavuimme takaisin tielle, jossa pääsimme taas ravaamaan/tölttäämään ja kääntöpaikan jälkeen seurasi reissun ensimmäinen laukkapätkä. Mána kulki tyytyväisenä jonon hännillä pitäen huolta edessä olevista aloittelijoista. Laukan jälkeen tulimme pätkän käyntiä, ja loppumatka ratsastimme teillä vaihdellen käynnin, ravin ja muutaman laukkapätkän välillä. Reissun lopussa vetäjä totesikin, että tästähän tulikin suunniteltua reippaampi maasto! Ketään tämä ei haitannut, vaan kaikki ratsastajat ja varsinkin aloittelijat hymyilivät hevosten selästä päästyä kuin Naantalin aurinko. Maaston lopuksi hoidimme ja ruokimme hevoset kiitellen niitä vuolaasti, ja lähdimme kohti kotia. Mistäs sitä tietää, ehkä päädymme tänne vielä takaisin!
0 Comments
Olen joskus teinivuosillani leireillyt Yyterissä Castellon Ratsastukoulussa ja nyt monen vuoden puhumisen jälkeen sain vihdoin lähdettyä uudelleen Yyterin upeisiin maisemiin.
Perjantaina päivällä 4 Troijalaista pakkasi itsensä autoon ja matka alkoi kohti Poria, jossa poimittiin kyytiin vielä yksi leiriläinen. Vaikka kaikki olivat yrittäneet karsia tavarat minimiin oli autossa makuupussien, ratsastusvarusteiden ja ruokakassien kanssa tiivis tunnelma. Allekirjoittaneen muistikuvat ja navigaattorin ohjeistus tallin sijainnista olivat hieman hatarat, mutta yhden ylimääräisen lenkin jälkeen löysimme Yyterin vanhalle kartanolle ja tallille. Kävimme noutamassa tallilta avaimeen majoituspaikkana toimivaan Yyterin vanhaan kouluun. Viikonlopun ajaksi valtasimme itsellemme yhden kolmesta leirihuoneesta, jossa oli tietenkin leireilyyn kuuluen hevosten nimillä kuorrutetut kerrossängyt. Pikaisen vaattenvaihdon jälkeen olimme taas tallilla ja valmiina ensimmäiselle tunnille. Ratsastustunneista vastaava Erkkis esitteli meille hieman hevosia ja saimme niistä valita mieleisemme ensimmäiselle kenttätunnille. Sain ratsukseni Majan eli tutummin Maijan, joka osoittautuikin aikamoiseksi herkkikseksi. Tamman kanssa sain todella harjoitella puodipidätteitä, sillä laukkatehtävissä Maija kuumeni jo jonkin verran ja ennakoi reilusti. Seuraavana aamuna oli vuorossa 1,5 tunnin maasto Yyterin upeissa maastoissa, tällä kertaa sain ratsukseni yleensä kärkiponina toimivan risteytysponi Piksun. Kanerva ja Paula saivat ratsuikseen suomenhevoset Eemelin ja Lupun, Susanna torinhevostamman Allin ja Heini FWB-ruuna Daltonin. Vielä ennen rannalle ja hiekkapohjaisiin maastoihin lähtöä suojat ja pintelit varmistettiin ilmastointiteipillä. Kärkihevosena tässä maastossa toimi Ariel, jolta ei vauhtia puuttunut. Yleisin maastossa tullut ohje vetäjältä olikin ”mennään jotain askellajia” eli hyvin todennäköisesti laukkaa. Ja mikäs siinä leveillä hiekkapoluilla laukatessa. Oma ratsuni osoittautui myös totiseksi vauhtiponiksi. Vähitellen meren äänet ja tuoksu alkoivat tuntumaan ja hevoset virittyivät jo uudelle tasolle. Hiekkarannan avautuessa saimme pikaiset ohjeet antaa mennä ja hetken päästä hevoset olivat jo kiitolaukassa vaalealla hiekalla. Rannalla oli niin tyhjää että pääsimme laukkaamaan useamman kunnon laukkapyrähdyksen. Tämän jälkeen rentouduttiin kahlailemalla hevosten kanssa aalloissa. Kaikki saivat ravistella hiekkaa yltään, mutta harvoin näkee levämpiä hymyjä. Lauantai-iltapäivällä meillä oli vuorossa 1,5 koulutunti kentällä ja tällä kertaa sain ratsukseni pienen Meeri-ponin. Alkujäykyyden ja Erkkiksen hyvien neuvojen jälkeen Meeri osoittautui oikein miellyttäväksi poniksi ja tunti oli ainakin omalta osaltani oikein onnistunut. Illalla majoistuspaikkanamme toimivan koulun toisessä päässä olevassa juhlatilassa oli hääjuhlat ja me pakenimme pizzalle Yyterin rantojen tuntumassa sijaitsevaan ravintola Siniseen Laguuniin, jossa osa porukasta innostui myös laulamaan karaokea. Pimeän tultua kävelimme vielä dyyneille tarkoituksena mennä uimaan, mutta päädyimme vain ihastelemaan öistä merta ja hiekkarantoja. Sunnuntai aamuna veimme ensin osan hevosista ulos ja suuntasimme vielä viimeiseen 2 tunnin maastoon. Minä ja Kanerva jatkoimme maastoilua Piksun ja Eemelin kanssa. Olin niin ihastunut ponin vauhtiin, että halusin vielä laukkailla ötököiden vuoksi huputetun turnajaisratsuni kanssa uudelleen. Susanna lähti maastoon Meeri-ponilla, Paula Allilla ja Heini Lupulla. Maaston vetäjäksi lähti tällä kertaa Erkkis Kirppu-hevosellaan. Laukkailimme paljon heikkapohjaisilla teillä ja kaikkien iloksi päädyimme taas hiekkarannalle. Tällä kertaa aloitimme rannalla hieman rauhalisemmin kahlailemalla ja siirryimme vasta sitten laukkailemaan rannalla. Itse sain jalkautua rantareissun aikana kaksikin kertaa, sillä ensin Eemelin putsit irtosivat kahlailussa ja hyppäsin alas keräämään ne talteen Piksun rintaremmiin. Laukkailuiden jälkeen vuorostaan Lupun pintelit aukesivat ilmastointiteipeistä huolimatta ja pääsin käärimään niitä uudelleen Heinin pidellessä sekä Lupua että Piksua. Tällä kertaa rannalle osui samaan aikaan Yyterin santoja kuvannut valokuvaaja ja saimme vielä mahtavia kuvia rantareissustamme. Maaston jälkeen varusteet ja hevoset puhdistettiin hiekasta. Pakkasimme tavarat ja lähdimme kotimatkalle, tosin pieneen uintireissuun Yyterin aalloissa oli vielä aikaa. Kotimatkalla kaikilla oli varmasti sama tunne, ensi kesänä uudelleen! Kuvat 3-5 ottanut Visa Vehmainen
Osittain metsätiet olivat hieman pehmeitä, mutta eipä tuo juuri ratsujamme hidastanut. En halua vähätellä issikoita millään tavalla, mutta en ollut ainoa joka hihitteli katketakseen, kun tiukan kurvin jälkeen edessä nousi ensimmäinen perinteinen laukkamäki ja ratsumme sinkosivat kuin ammuttuina mäkeä ylös. Tuntemattomilla isohevosilla moinen sinkoaminen olisi voinut ehkä vähän hirvittääkin, mutta issikoilla se oli yksinomaan hauskaa ja suloista! Äh, pyydän nyt anteeksi kaikilta islanninhevosilta, loppukirjoituksessa en aio enää kutsua teitä söpöiksi, ihanan karvaisiksi palleroiksi…
Maasto oli vaihtelevaa, sammalen peittämiä metsäteitä, sänkipeltoa ja hiekkateitä. Matkalla nähtiin metsään haudattuja jokamiesluokan autonromuja varmaankin kolmen vuosikymmenen takaa, naavaa kuusessa, peuroja, ihmeellisiä jäätyneitä lammikoita.. Ihmisiä tai hengissä olevia autoja tai mitään muutakaan elonmerkkiä emme nähneet, talot olivat pimeinä ja pihat hiljaisia kuin katastrofielokuvan lavasteissa. Hestbakkin maastoreitti oli täydellinen, hevoset ihan supermukavia ja kaikki muutenkin hyvin, joten tänne(kin) olisi mukava vielä palata! Kiitos matkaseurasta matkaseuralleni. Troijan pikkujouluja vietettiin vuonna 2009 ratsailla kolmellakin eri tallilla. Etukäteen tiesin Vihdin Ratsutallista vain sen, että siellä pitäisi olla kaikkien aikojen kilteimmät hevoset. Joulutunnelma oli vielä aika kaukana harmaana marraskuisena aamuna, mutta sikäli sää suosi meitä, että sade alkoi vasta kun lähdimme ajelemaan takaisin kotiin.
Hevoset jaettiin aika sattumanvaraisesti ja itselleni sattui osumaan Pipsa, pieni puoliverinen tamma. Mukana olivat myös Hessu, Virnes, Feeria, Ville ja joku kuudeskin vielä. Uudella tallilla vieraillessa sitä yleensä vähän jännittää millaisia hevoset mahtavat olla. Maastoon lähtiessä erityisesti hevosten käyttäytyminen jännittää – onko odotettavissa jonon ohi rynnimistä, ratsastajan maastouttavia pukkeja, edellä olevan kipakoita potkuja kohti oman ratsun turpaa, puoli reissua pidättäen raviväistössä, puihin kiinni jääneitä raajoja… Tiedättehän, näitä jokaisen ratsastajan kohdalle väistämättä ainakin joskus sattuvia mahan tai ainakin pinnan kireälle saavia, vähemmän hallinnassa olevia reissuja. Otimme ensimmäiset ravit heti tallin jäätyä selän taa ja ensi askeleilla tunsin, että tästä maastoreissusta tulisi juuri sellainen kuin toivoinkin: rentoja laukkoja, rauhallista maiseman ihailua, metsän tuoksua… Pipsa oli rennon, reippaan, herkän ja luotettavan oloinen tamma, täydellinen maastokaveri. No pianhan se selvisi, että hevosen sijaan sainkin jännittää itse maastoa, kirjamellisesti maastoa. Marraskuu ja sateinen viikko takana. Metsä tulvi ja kalliot olivat liukkaita. Ratsumme kuitenkin veivät meidät turvallisesti ja vakaasti läpi ihan kaikesta: polven syvyisistä vesilammikoista, lähes polven syvyisistä mutalammikoista, jyrkistä ja kivisistä mäistä alas ja ylös. Yli, ali ja ohi niin pysty- kuin vaakasuorienkin puidenrunkojen uhraamatta yhtäkään ratsastajan raajaa. Mikään ei tuntunut hätkäyttävän ratsujamme. Metsäosuuksien väliin jäävillä hiekkateillä ravattiin ja laukattiin. Pidätin välillä ratsuani hieman saadakseni edellä kulkeviin hidastelijoihin välimatkaa ja kiihdyttelin sitten välimatkan kiinni ja Pipsa oli juonessa mukana oikein halukkaasti. Kaikki ratsastajat kuuluivat olevan reissuun tyytyväisiä. Maastot eivät nyt tähän aikaan vuodesta olleet parhaassa kunnossa, mutta se oli toki etukäteen arvattavissakin. Hevosten rauhallisuus ja asiallinen käytös olivat ihan omaa luokkaansa. Taidamme tulla joskus toistekin tänne! |
Arkisto
May 2021
Kategoriat
All
|